... tännekin.

Samat vanhat perkeleet ne puissa soi. Hämmentävät mielen pohjamutia ja saavat paskat leijumaan vedessä taas aikansa, ennenkuin vajoavat jälleen pohjaan muhimaan. Paskat, ei perkeleet.

Menihän siinä muutama viikko ihan hyvin, mutta nyt taas vituttaa. Kaikki. Välillä ja usein jopa oma perhe. Änkyröiviä teinejä ja mörököllejä ukkoja. Tyttären koira on sentään yleensä aina symppis. Mitä nyt tunkee suuhun asti toisinaan siinä rakastavaisuudessaan.  

 http://www.iltalehti.fi/uutiset/2011051313706124_uu.shtml

"Puolivuotias Maija viettää nyt hyvin ansaittua äitiyslomaa poromies Matti Konttaniemen porotilalla keskittyen esikoiseensa."

Ööö, kauankos poron tiineys kestääkään? Jos Maija-poro on nyt puolivuotias, minkä ikäisenä sillä on ollut ensimmäinen kiima-aika? 

Ei kai poro sentään mikään hamsteri ole, tai hiiri, että ryhtyy joidenkin viikkojen ikäisenä jo lisääntymispuuhiin...

Ei jaksa. Masis ei ikinä hellitä. 

Esikoisella puolet numeroista (12 kpl) oli ysejä, kuopuksella kolme neljästä annetusta numerosta oli ysejä. Se neljäs, englanti, oli kymppi. 

Kyllä äippä on ylpeä! Mistä lie lapset poimineet geenit sievään ulkonäköönsä ja koulumenestykseensä, ei ainakaan vanhemmiltaan... :)

Ei ruvennu vakuutusyhtiö maksamaan kahen ja puolen tonnin korjauksia.

Tänään oli kammottavaa ajaa samaan aikaan samaa tietä, kuin kolari-iltana! Selvisin hengissä, kuten seudun peuratkin minusta.

Kurkkuun sattuu, vaikken oo flunssaa tilannut. 

Aika nopeeta toimintaa vakuutusyhtiöltä;  eilen illalla tehtiin ilmoitus netitse, ja jo tänään oli mun sähköpostissa ohjeet, minne viedä auto korjatteille. Enstiistaina ja -torstaina olis pakkoreissuja, mutta kai nekin voi hoitaa julkisilla nyt, kun oon saikulla. Aikaahan se ottaa, mutta sitä on. Jalatkin on, että voi tarvittaessa kävellä osan matkaa - 22 ja 50 kilsaa on kuitenkin vähän pitkät matkat ihan pelkästään kävellen mennä, ainakin, jos tarttee ajoissa olla jossain. Torstain paluumatka voi olla omalla autolla hieman traumaattinen... vois olla ihan kivaakin tulla se vaikka junalla.  Ei olis niin tien tukkona, kun ajelis kumminkin peloissaan viittäkymppiä koko matkan...

Ajoin peuran päälle. Tai alle, miten sen ottaa.

Poliisi tuli ja ampui.

Valitettavasti minuun ei osunut.

Ehkä helpotus omien vahinkojen vähyydestä saa minut itkemään ja suremaan peuraparan kohtaloa... kuinka se sätki ja huusi ojassa ja yritti katkenneilla jaloillaan karkuun  poliisia, joka pyssy ja lamppu varusteinaan tuli liki villieläintä. 

Pääsin autolla kotiin asti, vaikka tajusin ajaessani, että jotain on tapahtunut, kun en meinannut osata ajaa. Väärä vaihde päällä, pitkät päällä vaikka tulee vastaan auto, ylinopeutta, alinopeutta...  hajonnut sivupeili paukutti ovea ja oven ikkunaa johtojen varassa roikkuessaan.

Vaikka minä ehkä joskus vielä opin ja uskallan ajaa pimeässä, peuraa ei mikään enää saa henkiin.